Illan varjoon himmeään

Yy, kaa. Yy, kaa, koo, nee ..

Tämä etappi alkaa olla lähellä päätöstään. Paikallaan olisi varmaan jonkin summittaisen yhteenvedon tekeminen kuluneista neljästä kuukaudesta. Olen noin viikonverran jo miettinyt, mitä tästä hommasta on lopulta jäänyt käteen ja että mitä siitä tähän päiväkirjaan kirjoittaisin. Homma on kuitenkin osoittautunut vaikeammaksi kuin odotin. Kuten elämässä muutenkin, ymmärtänen tämän reissun todellisen arvon vasta reilusti jälkikäteen. Toistaiseksi olen vielä aivan liian lähikontaktissa kaiken tapahtuneen kanssa.

Päälimmäisenä on kuitenkin tunne, että olen iloinen siitä, että valitsin Bonnin vaihtopaikaksi. Täällä saunareissulla on tieni ollut kevyt kulkea. Varmaan se neljä kuukautta olisi vierähtänyt kuin siivillä monessa muussakin paikassa, mutta sitä on turha miettiä. Tiedän vain, että varmasti tulen näitä ihmisiä, katuja ja kuppiloita vielä kaipaamaan. Minulle tämä on ollut hyvä paikka.

Tavoitteeni tällä reissulla oli oppia puhumaan saksaa paremmin. Sen olen ilokseni saavuttanut. Suurin muutos on siinä, etten enää pelkää sanoa, mitä haluan. Virheidenteonpelon kaikkoamisen myötä on kieli muutenkin parantunut mukavasti. Viimeviikkoina on tuntunut siistiltä, kun välillä ei edes enää huomaa puhuvansa saksaa. Menee vain kauppaan tai ihan minne vaan, ja jälkikäteen vasta hiffaa haastelleensa saksaa ihan mennentullen. Täytynee syksyllä Suomessa ottaa yliopistolla jotain saksankursseja, että saisin hommalle jotain jatkuvuutta. Et Misemies, eiköhän mennä katteleen niitä Itävallan uutisia taas uudestaan ja uudestaan?

Sen olen tosin huomannut, että minkä saksanopiskelulla saavuttaa, sen ruotsinkielessä menettää. Nämä kaksi kieltä asustavat ilmeisesti ainakin minun pääkopassani samassa solukämpässä, sen verran mahdottomalta ruotsin puhuminen kaiken tämän saksan jälkeen tuntuu. Kun germaanit valtaavat alaa, ovat svenssonit helisemässä. Vaihdettuani saksavaihteen silmään jäi punaisiin housuihin pukeutunut herra ruotsi samantien takapyörien alle.

Opintopisteitä jäi takaisin muotiin tulleeseen vyölaukkuuni lopulta 15 kappaletta. Olisi niitä voinut enemmänkin tulla, mutta ei sentään ihan tyhjin plakaasein tarvitse Itämeren tyttären asuinseudulle palata. Suullisessa tentissä oli kyllä jännät paikat!

Elämän opiskelua ei onneksi opintopistein mitata. Ennen matkaa en ollut lainkaan tullut ajatelleeksi sitä, että saattaisin lopulta tällä marssilla jopa enemmän oppia omasta suomalaisuudestani kuin tästä Saksanmeiningistä. Matkailu avartaa ja antaa mahdollisuuden tiirailla ulkoapäin omaa arjen aherrustaan Suomessa. Tiedän nyt ehkä hieman paremmin, mistä olen tulossa. Tämä blogikin on tainnut enemmän kertoa Suomesta kuin Saksasta.

Näinä lopun ajan päivinä on tietysti paljon haikeutta ilmassa. Eivätkä nämä aamuyön tunnit sitä ainakaan yhtään vähennä. Loppujen lopuksi voin sanoa, että hyvä paikka tämä Saksakin on. Tuntuu jo ihan kodilta tämäkin, joten mikäs ihmiselle sen mukavampaa.

Kiitokset kaikille tämän blogin lukijoille. Kaikille, jotka ovat alusta asti mukana pysyneet tai jossain vaiheessa matkaa vauhdissa tähän kivirekeen kyytiin hypänneet. Erityiskiitos kaikille kommentteja jättäneille, niitä on ollut mukava lukea. Toivottavasti lähinnä mauttomat juttuni ovat edes jonkun kerran päiväänne hitusen piristäneet :).

Suomineito, olen sinussa kiinni, ja sinuun kiinni jään. Sano pois, ja minä menen, ja kohta huomaan, etten mennyt minnekään. Vaikka en luotasi koskaan poistunutkaan, takaisin tulen aina uudestaan.

Tämä oli tämän blogin joutsenlaulu, illan viimeinen hidas Saksan maaperältä.

Kohti uutta päivää kuljen, en turhia mieti, mä vaellan vaan. Niin ne päivät maapallolla rullaa radallaan.

Ollaan ihmisiksi!

Auf Wiedersehen!

M

Ps. Ette arvaa miten huojentunut olo nyt on, kun ei tartte enää valehdella että on muka koko ajan paistanut. Hitot, ei paistanu ollenkaa, satanu neljä kuukautta putkeen. MISSÄ NE ON NE RUSKETUSRAIDAT, MISSÄ, KYSYN VAAN?!

Kun minä kotoani toistamiseen läksin

Jeppiskamaa. Tuli käytyä Suomessa Jussin tienoolla. Jo Düsseldorfissa Helsingin lentoa odotellessa tuli huomattua, että suomea puhuvaa porukkaa on sittenkin muitakin kuin ne noin kuusi henkilöä, jotka tällä hetkellä Pohjantähden alustan värejä täällä Bonnissa edustavat. Joka kerta kun joku puhui ensimmäistä kotimaista lähistöllä, kääntyili pääni refleksinomaisesti äänen suuntaan kuin aikamiespojalla perälautojen suuntaan kevään ensimmäisenä minihamepäivänä. Ihmettelin itsekseni, kuka tuntematon siellä nyt suomea yhtäkkiä puhuu.

Kotiin on tietty aina kiva tulla. Ekana iltana en pahemmin saanut nukuttua, kun ihmettelin yllättyneenä Ylöjärven yötöntä yötä. (En oikeasti ollu Ylöjärvellä vaan Helsingin Skattudenilla, mutta se ei ala y:llä, eikä näin ollen sopinut edeltävään lauseeseen.) Reissuni Soomeen oli tällä kertaa niin lyhyt, että tuntuu melkein kuin se olisi ollut torkahtamisen aiheuttamaa pelkkää kuvitelmaa. Olinko tosiaan tallustamassa taas Helsingin katuja jokin aika sitten, luudaamassa Stadin nurkissa, joita olen täällä niin kaipaillut. Yhtäkkiä olin kuitenkin taas takaisin täällä B-B-B-B-B-Bonnnissa. Eikä siinä mitään, iha kiva tännekin oli tulla bäkkii. Vastavuoroisesti ihmettelin yöjunassa Düsselistä tännepäin tullessa, että onpa täällä Schaksassa pimiää öisin.

Seuraavassa osiossa muutamia kuvia Pirun viileeltä akselilta Saksa-Suomi-Saksa.

Mehulinko.

Manhattan skyline.

Juhannuskokko Ääne-Koivistossa.

Tupakantumppien pysäköintikielto Äänekoskella.

Niin, tulin Suomeen varsinaisesti tätini häihin. Sinikka & Matti Hukari ja pappi alttarilla Laukaan kirkossa.

Osa häävieraista oli pukeutunut Leningrad Cowboys -tyylisiin asusteisiin.

Häävieraita juhlapaikassa.

Välillä piti heittää vettä, ei pahemmin näköjään prostata vaivaa!

Ohjelma.

Hääpaikan rannasta vähän ennen puoltayötä. Oli kyllä valoisaa!

Selväpäistä autoilua häistä kämpille yhden aikaa yöllä. Edelleen valoisaa!

Sitten olikin jo aika palata takaisin schorvin ääreen Saksaan.

Takaisin tänne palattuani oli käsillä vielä fudiksen EM-skabojen ratkaisupelit. Hyvin Saksa pelasi, mutta lopulta Basti Fantasti ei pystynyt viemään germaaneja ihan loppuun asti. Parin vikan pelin jälkeen oli Bonnin keskuskatu kokonaan suljettu autoilta ja kadun olivat vallanneet juhlivat fanit. Välierän jälkeen saksalaiset, finaalin jälkeen hispanialaiset fanittajat. Hävisin lopulta karvaasti Euro2008 fantasyfudiksen leikkisästi nimetyn Homokaapin pojat -liigan "Orihinal Hesus" nimimerkkiä käyttäneelle jollaslaiselle jannulle. Jälkikäteen on kuitenkin liikkunut huhuja, joiden mukaan Hessen jengi oltaisiin diskattu sarjasta epäurheilijamaisen kielenkäytön ja juhlinnan takia. Viralliset tulokset ovat vielä julkistamatta, mikä saa monen liigalaisen edelleen haaveilemaan pääpalkinnosta (mäkkisafkaa). No, Klau' tai Kohtalainen eivät ainakaan voittaneet.

Muuten täällä Bonnissa on aika lopun alun fiilikset. Itsellä on huomenna perjantaina tasan kolme viikkoa jäljellä kotiinlähtöön. Kolmetoista ja puol viikkoa takana, ja muutama enää siis edessä. Suomeen takaisin 25. päivä kuluvaa kuuta. Kopkop. Ehkä vähän haikea fiilis jo nyt. Oon viimepäivinä ajatellut, että näitä kelejä kyllä tulee ikävä. Tänään oli taas about kolmekybää mittarissa. Suomenkäynnillä oli aikalailla kylmä kokoajan. Ja ne hyttyset. Kävin eilen ostamassa pipon alennusmyynnistä kotimatkaa varten.

Käsillä ovat myös Bonnin osmannien riistaviikot. Tarkoituksena on vetää kebabia joka päivä aina lähtöön asti. Tämä vain sen takia, että koska matkatavaraa saa lentokoneen ruumassa viedä Suomeen vain 20 kiloa, täytyy lentolipun hinnasta ottaa kaikki irti kasvattamalla elopainoa.

Sowieso on aika täällä mennyt tosi nopeesti. Ja kivaa on ollut. Vaikka äsken juuri hävisinkin kolme pokeripeliä putkeen Minnesotan Patrik Antoniukselle, Nathan "Nate-Hund" Gilbertille.

Mutta joo, ei tämä blogi vielä tähän lopu, yleisön pyynnöstä huolimatta.

Tällä kertaa terveiset lentävät erityisesti Helsinkiin osoitteeseen Erottajankatu 5-9, eritoten kerroksiin U3 ja 4. Keep on indexin'!

Der Mikko-Hund

Ps. Kommentteja?

Pss. Ajattelin vastaisuudessa keskittää yritykseni veroratkaisut alla olevaan firmaan.

Kaksoiselämää

Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään.
Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään.

-Juice Leskinen

Olen Suomessa 18.6.-24.6., soitellaaaaaaaaaaaan!

Mikko

Nie wieder

Luulen ymmärtäväni saksalaisia nyt hivenen paremmin. Ennen tänne tuloani en ollut tietoinen siitä, miten selvästi, mutta kuitenkin epäsuorasti, Saksan kansallissosialistinen menneisyys ilmenee täällä yhä arkipäivässä.

Olen pari kuukautta ihmetellyt itsekseni, että eikö täällä ole lainkaan liputuspäiviä. Saksan musta-puna-kullan-väristä lippua ei katukuvassa näe oikeastaan ikinä. Kuuleman mukaan Saksan lipun heiluttaminen saa heti kansan syvät rivit valppaaksi; tuo lippu kourassa kulkeva mies on varmasti natsi! Patrioitismi tarkoittaakin täällä jokseenkin samaa kuin äärioikeistolaisuus.

Grillijuhlissa puolitoista kuukautta sitten amerikkalainen jannu pyysi saksalaisia kertomaan jonkun tyypillisen saksalaisen vitsin. Kellekään paikallisista ei tullut yhtään huulta mieleen. Täällä ei kuulema pahemmin vitsejä kerrota, se vain ei ole saksalaista. Ei edes rakkaista naapureista ranskalaisista. En ole varma, johtuuko läpänheittämisen vähyys suoraan natsimenneisyydestä, mutta selvästi saksalaisia leimaa jonkinlainen harmaus. Sarkasmi ei tosiaan ole tämän porukan alaa.

Saksalaiset ovat kuuluisia byrokratiastaan. Olen tullut siihen tulokseen, että tämä johtuu siitä, että sitä on lähes mahdottoman vaikea muuttaa, miten asiat on aina hoidettu. Asiat eivät välttämättä olleet aikaisemmin paremmin, mutta uudistusten tekeminen on yleisesti ottaen varsin hankalaa byrokratian takia. Tämä taas johtuu siitä, että yhä yli puoli vuosisataa maailmansotien loppumisen jälkeen Udoja ja Claudioita vaivaa suunnaton diktaattoripelko, adolfofobia. Kenelläkään ei saa olla niin paljoa valtaa, että hän pystyisi yksinään tekemään edes pienempiä muutoksia ympäröivään yhteiskuntaan. Kaikkien uudistusten pitää kulkea ties kuinka monen komitean, neuvottelukunnan ja leimasimen ohi, ennen kuin mikään muuttuu. Esimerkiksi muutama vuosi sitten yritettiin Saksassa liittotasavaltatasolla muuttaa valtakunnan lakeja ja asetuksia enemmän ymmerrettäviksi tavallisille kansalaisille. Tavoitteena oli juridiikan ja kansan oikeustajun välisen leveäksi venähtäneen kuilun kaventaminen. Hienon ajatuksen toteuttamiseksi käytännössä perustettiin useita eri komiteoita pohjustamaan muutoksia. Parin vuoden ja usean panoksensa antaneen sopanhämmentäjän jälkeen alunperin §:n muotoinen kattila muistutti kuitenkin enemmän Sibelius-monumenttia kuin mitään kansalle helppotajuisempaa. Lopulta päätettiin iskeä oikeustajuhanskat tiskiin ja jättää muutokset tekemättä.

Luulen, että Saksan kova fanikulttuuri liittyy myös tähän samaan aiheeseen. Jo kun Pekka "Rocky" Rautakalliolta muutama vuosi sitten kysyttiin, mitä hän Saksan DEL-liigasta, jossa hän oli valmentajana, ottaisi mukaan Suomen SM-liigaan, vastasi hän "fanikulttuurin". Sakemannit ovat aina olleet intohimoisia kannattajia omille joukkueilleen, pelasivat ne sitten jääkiekkoa, jalkapalloa tai mitä tahansa. Kun ei ole ylpeä saksalainen historian takia voinut olla, on täytynyt ja voinut ohjata ylpeydentuntonsa omalle paikalliselle joukkueelleen. Mitä vaan voi kannattaa, kunhan vain ei vaikuta liian patrioottiselta.

Mutta sitten tulivat kuuma kesä 2006 ja jalkapallon MM-kisat Saksan maaperällä. Paikallisten mukaan tuolloin oli oikeasti ensimmäinen kerta toisen maailmansodan jälkeen, kun saksalaiset kehtasivat olla avoimesti ylpeitä omasta kotimaastaan. Ensi kertaa yli kuuteenkymmeneen vuoteen näkyi katukuvassa Saksan lippuja ja ihmiset juhlivat kaduilla iloisina. Siis ihan oikeasti. Ennen vuotta 2006 ei kukaan kehdannut olla avoimesti ylpeä kotimaastaan edes jalkapallon parissa. Tuolloin autoissa näkyi myös muiden maiden lippuja. Saksalaiset olivat innoissaan siitä, että olivat pitkän ajan jälkeen jälleen liittyneet kansainväliseen perheeseen, jossa saattoi juhlia omaa menestystään avoimesti. Vaikka Saksa hävisikin mestaruuden vieneelle Italialle välierässä, juhlivat ihmiset pelin jälkeen kaduilla koko maassa ja olivat iloisia siitä, että jokin oli muuttunut. Koko maa oli monen kymmenen vuoden jälkeen jälleen yhtä. Ihmiset olivat saaneet häpeänsä tilalle ripauksen avointa kansallisylpeyttä ja hymyn kasvoilleen. Kisojen aikaan kaikki seurasivat pelejä, aina lapsukaisista sodat kokeneisiin mummoihin ja vaareihin.

Tämän vuoden kisoja odotettiinkin innolla. Ihmiset haluavat kokea jälleen sen iloisen tunteen, kun voi olla ylpeä saksalaisuudestaan. Myös karsintoja oli jo seurattu tarkasti ja juhlittu lopputurnauspaikkaa. Joka kolmannessa autossa oli jo nyt perjantaina ikkunassa vartavasten autoja varten tehty teline ja Saksan lippu. Myös muiden maiden lippuja näkyvillä, tähän uuteen saksalaiseen ylpeyteen liittyy myös selkeästi muiden maiden kannattajien suvaitseminen. Lauantain pelien aikaan kaupunki olikin autio, kun kaikki ihmiset olivat siirtyneet koteihinsa tai baareihin (yhdeksässä ravinteelissa kymmenestä pystyy katsomaan kaikki pelit suorana) seuraamaan nahkakuulan liikkeitä. Pelien jälkeen voittaneiden ja hävinneiden joukkueiden kannattajat ajelivat ympäri kaupunkia autoillaan liehuttaen kotimaidensa lippuja ja tööttäillen.

Sunnuntaina kävin katsomassa Saksan avauspelin paikallisessa juottolassa skriiniltä. Paikka oli tupaten täynnä ja jokaiseen pallonliikkeeseen reagoitiin tunteella. Sukupuolijakauma oli noin puolet kummankin sukupuolen edustajia paikalla. Laulu raikasi jo ennen peliä ja myös WC-tiloissa oli telkkari, jotta mitään oleellista geimistä ei missaa edes hädän iskiessä. Lu-lu-lu-lu-lu-lu-lukaaas Podolskiiiiii! Pelin jälkeen ihmiset tanssivat ja juhlivat kaduilla ja heittelivät femmoja tutuille ja tuntemattomille. Sporassa nuorehko mies huudatti koko vaunua: Deutschland, Deutschland!! Iloista meininkiä, hieno kokemus. Ja vielä pari viikkoa samaa settiä edessä.

Dachau: Nie wieder. Never again.

Daltonin veljekset kävivät tosiaan viimeviikolla häämatkalla täällä, Jackin mentyä muutama viikko sitten naimisiin.

Daltonit yhteiskuvassa.Vasemmalta: Jack, Joe, Willam, Averell.

Porukka oli tulopäivänä maanantaina edellisen Amsterdamissa vietetyn illan ja lauantain laivamatkan jälkeen jokseenkin väsynyttä, joten eka ilta vietettiinkin entisessä bordellissa, nykyisessä ravintolassa Bonnin keskustassa. Juomatarjoilut olivat kerrankin kohdillaan!

Mansikkaunelmia.

Tiistaina hengailimme Rheinin rantsussa ja kävimme illastamassa Brauhaus Bönnschissä. Yömyssylle mentiin paikallisten vahvistusten kanssa Mausefalle-ravintolaan. Paikan omistaja ja baarissa jaloissa pyörivä koira omasivat hämmentävän yhdennäköisyyden. Omistajan mukaan jokin aika sitten heillä kävi soittamassa jokin suomalainen bändi, jonka levyn nimi on "Metamorphosis". Piirpauke?

Jack maailman katolla.

Averell, Joe ja William samalla katolla.

"Ootsä se limunjuoja?"

Joe tankkaa. William oli autolla liikkeellä ja ottikin vain "yhden".

William ja Päivän pannu.

Hankittiin dorkalle hattu.

Williamia vaivasi umpilisäke. "Lisää liuotinta!"

"Kädet ylös!"

Kun kytät saapuivat paikalle, Joe päätti esittää kuollutta.

William sen sijaan lähti pakoon uimalla Rheinin yli.

Taas fuulattiin Lucky Lukea! Joe kuitenkin otti roolinsa varsin tosissaan ja heräsi vasta Jackin kostean herätyskellon pirinään.

Keskiviikko menikin sitten haavojen nuolemiseen ja ryhtiliikkeen suunnitteluun.

Torstaina pojat nostivat kytkintä, suuntana oli Hampuri. Viestit tienpäältä kertovat, että "RAHAT LOPPU STOP PALJON VALKOVENÄLÄISIÄ TAVATTU STOP LOL STOP OMG STOP FANITAPAAMINEN TULOSSA STOP JACK KEILASI 182 STOP JOE ON JANGSTERI VAAN STOP"

Hauskaa oli! Selkeesti paras häämatka, jolla olen ikinä ollut mukana!

Eilen sunnuntaina käytiin Riikan ja Lauran kanssa tarkastamassa Belgian rajan tuntumassa ja about puolentoista tunnin junamatkan päässä sijaitseva Aachen. Aika snadi stadi, perus saksalaispikkukaupunki. Käytiin paikallisessa kylpylässä pulikoimassa pari tuntia, mikä oli nastaa. Hauska päivä oli. Seuraavassa vielä muutama kuva Aachenista, Saksan Äänekoskelta.

Aachen Haupt böög föög.

Schweinsteigerhaus.

Der König der Armseligkeit, Kurjuuden kuningas.

Fringskirche.

Stirblangstamervierstrasse.

Onnea kaikille viimeaikoina valmistuneille!

Olen tosiaan tulossa viikon päästä Suomeen viikoksi. Lähestulkoon koko aika menee Keski-Suomessa tädin häissä, joten fanitapaamisille ei juuri jää aikaa :D. Jos jollain on jotain hampaankolossa, ottakoon yhteyttä, niin voidaan hoitaa asiat kuntoon kasvotusten.

Siistii tulla SUOMEEN!

Mikko

Hard Rock Hallelujah!

Edelliseen postiin liittyen, löysin videon itsestäni tanssimassa müncheniläisessä diskoteekissa. Häärin taustalla sinisessä paidassa. Lattia totta tosiaan hallussa!

Olen ehkä hieman kyllästynyt döönereihin.

Maistoin vaihtelun vuoksi jopa falafelsandwichiä dönersämpylän sijaan. Se oli pahaa. Ei lainkaan sitä kielletyn turkkilaisen hedelmän fiilistä tai makua, niinkuin döner kebapissa. Ei suupielestä roikkuvan kebelipalan tuomaa jännitystä, ei lainkaan kastikkeita rinnuksilla. Sen sijaan tyhjyyttä, pelkkää tyhjyyttä. Maistui lähinnä harmaalta ilmalta. Ja harmaa ilmahan on pahaa. Epäilen falafelin olevan Turkin kristillisdemokraattisen puolueen keksintöä.

Jos kebaballergiani vielä jatkuu kauan, täytynee yrittää keksiä jotain muuta tilalle. Mitä, sen vain Kebabjumalat, Kebelos, Dönermitalleus ja Kalboderhänchenius, tietävät.

Olen myös edelleen käynyt paikallisten Podolskien kanssa pelaamassa fudista. Kun oma kuntoni on ehkä hieman kohentunut, tuntuu peli jo ihan mukavalta. Olen kyllä ihmetellyt sitä, että locaalit tuntuvat pelaavan aika höyhensarjan peliä. Jos jollekin epäonniselle Hässlerille sattuu pallo kuningaspelin tuoksinassa osumaan naamatauluun, pistetään peli yleensä poikki ja kuula palautetaan naamalla pelanneelle joukkueelle. Sama, jos joku sattuu saamaan monosta sukille, heti peli seis. Ei edes peruskuviota, jossa tilanne pelataan ensiksi loppuun. Ylikorostunut herrasmiesmeininki tuntuu vähän akkamaiselta peliltä. Eivät selkeesti ole jääkiekkokansaa nämä Asamoahit. Yhdellä jannulla kyllä viimekerralla tais murtua nilkka, se varmaan sattu ihan oikeesti. Fudasin sitä viel pallolla säkeille tilanteen jälkeen, noin niinkuin varmuuden vuoksi.

Kävin irlantilaisen Michaelin kanssa kattomassa uuden Indiana Jonesin ensi-illassa. Olin aluksi vähän hukassa, kun mainosten jälkeen saliin sytytettiin jälleen valot ja kankaan eteen ilmestyi kaksi jannua megafoonin kanssa. Arpoivat lipun ostaneiden kesken leffalippuja ja Indykrääsää. Julisteita ja sen sellasta. Toinen jannu heitteli jäätelöitä ihmisille ilmatteeksi. Sali oli ensi-illassa jostain syystä vain alle puolillaan. Mitään spoilaamatta voin sanoa, että leffa oli ihan ok. Yllättävän hyvin muuten puhuu se Harrisonin Fordi saksaa. Enemmän huvitti kyllä saksaa venäläisittäin puhuneet pahat tyypit.

Käytiin myös Bundesrepublic Deutschlands Haus der Geschichte -museossa kattomassa Euroviisut skriiniltä. Paikalla oli myös oma dragjuontaja ja pari muutakin Megapaulan kokoista dragsterisetää liikkeellä. Minua lähinnä pelotti. Tunnelma ei ollu erityisen katossa, varsinkaan kun Saksa sai vielä vähemmän pinnoja kuin Teräsbetoni. Yleisö meni kyllä selvästi sekaisin siitä, missä miehet ratsastaa. Kysehän on siitä, mikä sateenkaarikansaan uppoaa. Vastaus ei ilmeisesti ole niin yksiselitteinen kuin luulisi. En ollut aikasemmin tullut ajatelleeksi, että viisut ovat muuallakin maailmassa kuin vain Suomessa vastaantulijoiden kaistaa ajavan jengin suosiossa.

Paikalla oli myös sattumalta kolme vanhempaa suomalaista äijää, jotka asuvat Bonnissa ja ovat täällä duunissa. Tuli varsin dorka olo, kun about neljävitonen jurrissa oleva suomalainen äijä selitti latvialaistytölle maksullisista naisista Latviassa. Katosi kotimaankaipuu aika vikkelään siltä illalta.

Aion uudistaa Suomen saksankielenopetuksen. Täällä on varsin selkeästi huomannut, miten erilainen kieltenopetuskulttuuri Suomessa on kuin melkeen missä tahansa muualla Euroopassa. Suomen kouluissa saksaa opetetaan kieliopin ulkoaopettelun ja virheiden välttämisen kautta. Suomalainen jääkin helposti suu auki miettimään, mitäköhän tässä pitäisi sanoa, kun ei kielioppivirheiden pelon johdosta uskalla mitään sanoa. Muualla Euroopassa kieltä kokemukseni mukaan opetetaan enemmän keskustelun kautta. Puhutaan vain ja annetaan mennä, pikkuvirheillä ei niin väliä. Olen huomannut, että kielioppini on varsin hyvää tasoa muihin kansallisuuksiin verrattuna, sanavarasto on muilla sen sijaan parempi. Muut antavat vain puheen laulaa ja vähät välittävät mahdollisista virheistä. Heille kieli on vain väline, Suomessa taas usein pidetään oikeita sanamuotoja itseisarvoina. Mitä väliä oikeasti on sillä, sanooko jonkin asian ihan täysin oikein, jos keskustelukumppani kuitenkin ymmärtää täysin, mitä ajaa takaa? Kymmenen vuotta saksanopettelua koulussa on mieletöntä ajanhukkaa, jos kieltä ei tämän jälkeen juurikaan osaa tai uskalla puhua. Opettajille tietysti on helpompaa, että opetellaan vain konemaisesti kielioppia ja pidetään sanakokeita, joiden ansioista sanat muistaa ehkä vielä 10 minsaa kokeen jälkeen. Skolevuosina minuunkin on varsin syvälle juurrutettu ajatus, että puhu, mitä puhut, kunhan et tee virheitä. Tätä ajattelumalli sietää lentää romukoppaan. Aionkin ottaa edustajaani yhteyttä, vaikkei se pirulainen tainnut edes edarivaaleissa läpi päästä. Sarkomaa, vapise!

Täällä on vapaapäiviä koulusta viikolla melkein joka viikko. Toissaviikko oli kokonaan vapaa, viimeviikolla oli torstai vapaa, ensiviikolla ei ole keskiviikkona skolea. Jotain katolista meininkiä tai muuten vaan vapaata. Ite digaan kyllä enemmän skandinaavian meiningistä, jossa lomat ovat lukukauden aikana varsin minimissä ja kesäloma sen sijaan pitkä. Nyt tiistaina on käsillä vuoden suurimmat oikisjuhlat. Jurapartyt järjestetään vain parin sadan metrin päässä luukustani sijaitsevan pedagokisen tiedekunnan tiloissa. Jatkot jokseenkin kuuluisassa Tiefenrausch-klubissa. Mestoille tulossa 1500-2000 oikisjuhlijaa. Joten odotettavissa on villapaitojen vilinää ja nahkakenkien narinaa. Saas nähdä miten äijän käy. Keskiviikon vapaapäivä onkin kyllä tällä viikolla ihan tervetullut.

Kesäkuun alussa Bonniin pamauttavat pariksipäiväksi Joe, William ja Jack Suomesta sekä Averell Amsterdamista. Saas nähdä miten meikäläisen käy Daltonien matkassa. Pojjjaat tulloo ja helemat paukkuu!

Onnea kaikille viimeaikoina naimisiin menneille!

Kello lähenee jo aamun tunteja, joten on aika minun painua pehkuihin.

Micko

Kuvatuksia

Haloo Suomi!

Nielaisin sanaisen arkkuni avaimen vahingossa muutama viikko sitten, eikä se ole vielä poistunut luonnollista tietä pitkin. Epäilen jonkun loppupään suoleni panttaavan sitä, sen verran mörinää on perästä kuulunut viime aikoina.

Tästä tragediasta johtuen joudun tällä kertaa antamaan kuvien puhua puolestani.

Kiipesin asuintaloni 18. kerrokseen tarkastamaan näkymät. Kuten aikaisemmin on jo monasti todettu, eroaa nägymä hiukan oman koppini näkymästä. Kuvattu Itä-Saksaa kohti.

Äiti-Saksaa kohti.

Kaakkois-Saksaa kohti.

Koillis-Saksaa kohti.

Etelä-Saksaa kohti.

Jokin aika sitten oli myös Maailma kylässä -tyyppiset vestarit Rheinaueparkissa.

Intiaanit möivät tofunakkeja.

Viime viikolla käytiin neljän päivän Erasmusexcursiolla Münchenissä. Aurinko paistoi ja bussissa oli kuuma. Matka kesti suuntaansa 8 tuntia.

Hotelli oli ihan jees.

Erasmuksia majoittumassa.

Tytöt eivät olisi halunneet millään poistua huoneestaan, sillä telkkarista tuli Germany's Next Top Model -maratoni.

Münchner Hauptbahnhof.

Paikallinen Hesburger.

Deutsches Theater.

Paul Breitnerplatz.

Jusun firman sivukonttori.

Käytiin kattomassa Glockenspieleä, jossa nuket heiluvat kirkontornissa jotta lapsen saavat hyvin unenpäästä kiinni.

Tyttöjä ei tuntunut koko homma paljoa kiinnostavan.

München 1972.

Jürgen Grabowski Bad.

Bernhard Cullman Kirche.

Wassermannplatz.

Rainer Bonhof Gebäude.

Ilmeisesti David Hasselhoffin kunniaksi rakennettu Hoffgarten bussin ikkunasta kuvattuna.

Pulu ui scheissessa.

Italiaano Anrea "the cat" Gatti. Tuli multa jo alkumatkasta kyselemään että "Mikko, wie sagst du auf Finnisch: Ich sehe das Meer?"

Hoffgarten edestä.

Kulmalta. The Hoff yöpyi täällä kuulema viimeksi 2004.

Takapiha lyhdyn läpi.

Avarat oli näkymät partsilta. I've been lookin' for freedom!

Kytät. Haneen!

Olympiapark.

Kun kerran Münchenissä oltiin, piti tietty käydä tarkastamassa kuuluisa Hofbräuhaus kaljamesta.

Sisäpihalta. Rymy-Eetussa on paljon parempi meininki, vai mitä Mervi?!

Prost!

Paikalla oli myös pro-jannuja.

Kuuluisa "Gelbe Kirche".

Jälleen kujalla.

Luokkaretkeläisiä Wolfgang Overathhaussin edessä.

Oltiin jo hetken eksyksissä, mutta onneksi Maximilian Churfuerst von Bayern näytti oikean reitin.

Löytyihän se määränpää lopulta. Kebabistan.

Käytiin myös sivistyskäynnillä Alte Pinakhotek -taidemuseossa. Paikassa ei kai saanut valokuvata mutta sehän ei vanhaa salakuljettaja Laitista pidätellyt.

Nättii.

"The Big One". About 5 metriä korkea.

Mun suosikki, "Hollantilaisia hemmoja hatut päässä sisällä mustissa releissä".

Madara tsekkaa jotain kuuluisaa taulua jostain kuuluisasta tyypistä.

Tämä oli joku Rafaelin duuni.

Tais olla Da Vinci.

Rembrandtin omakuva.

Hiukan yllättäen löytyi myös kuva Masusta ..

.. ja Ville Vimparista.

Pinakoteekin portaat feat. Riika Schule.

Liikunnan vuoksi kiipesimme myös läheiselle Der Bomber -vuorelle. Mustavalkonäkymä keskustaanpäin.

Saksassa myös koirat ovat isompia.

Englischer Gartenista.

Uli Hoeness Hütte Englischer Gartenissa.

Testattiin myös enkkupuiston Biergarten. Kyseisessä tornissa soitti puhallinorkesteri.

Svejki! Prost! Kippis!

Sorvin ääressä.

Käytiin myös uudestaan kattomassa Glockenspieleä.

Ja paria muuta kirkkoa.

Illan hämärässä Englischer Gartenissa.

Seuraavana päivänä oli vuorossa vierailu Münchenistä parinkymmenen kilsan päässä olevaan Dachaun keskitysleiriin. Todella pysäyttävä paikka. Ihmisten sanoinkuvaamatonta julmuutta toisiaan kohtaan.

Keskitysleiri oli sen verran kova pala, että kävimme pari tuntia rauhoittumassa Sambergersee:n rannalla. Joutsenot olivat varsin kesyjä.

Nättei oli.

Mun ainoa plääni Müncheniä varten oli, että vikana iltana, eli torstaina, ei voi lähteä kaupungille pyörimään, sillä perjantain 8 tunnin dösämatka takaisin saattaisi olla hummaamisen jälkeen tuskaa. Lopputulos oli tietysti, että torstai oli ainoa ilta, jolloin lähdimme kaupungille tosissaan setittelemään. Tälläkertaa itäblokki bailasi. Porukkaa oli liikkeellä Venäjältä, Virosta, Latviasta, Liettuasta, Bulgariasta ja Suomesta. Mulla oli tanssilattia jossain vaiheessa aika hyvin hanskassa. Eteläeurooppalaisten geelikuontalojen näytti olevan hirveän vaikeata tulla floorille vetämään omia Ricky Martinin videoista opittuja viileitä tanssimuuvejaan, kun suomalainen urpo vetelee siinä läpällä vieressä itse-itseään-syleillen (taivutusten kanssa) tangoa jonkun reggaebiitin tahtiin. Semmottii.

Matka takaisin Bonniin sujui loppujen lopuksi varsin joutuisasti nukkuessa.

Olen muuten näköjään puolessatoista kuukaudessa jo unohtanut, miten suomea kirjoitetaan. Sen verran tuskaiselta tämä naputtelu nyt tuntuu ..

Tässä kaikki tällä erää.

Hyvää yötä ja huomenta!

Mikko

PS. Neiti L:lle Suomeen kovasti onnea tulevaan koitokseen! Me pidetään peukkuja täällä!!